AJATUKSIA JA SURKEIDEN SATTUMUSTEN AAMU

Syksy on usein sellaista aikaa, kun tapaa uusia ihmisiä töiden tai opiskeluiden merkeissä. Syksyllä jatkuu myös arki. Arki, joka muokkaa meistä sellaisia kuin olemme, eikä se ole aina niin simppeliä asettua kesän jälkeen uudelleen siihen "normiarkeen". Oman elämän keskellä on helppo näyttää tunteet, positiiviset ja negatiiviset. Itselläni ainakin aikaisten aamujen ja myöhäisten iltojen väsymys näkyy kasvoilla, ei jaksa olla yhtä hymyä tai niin sosiaalinen kuin haluaisi. Tänä syksynä aion kuitenkin tsempata sen suhteen ja aion pitää itseni virkeänä. Koulu ja työ tuo siihen omat haasteensa, mutta ei se mitään! Tykkään haasteista! :-D

Mä pidän kilteistä ihmisistä. Sellaisista, jotka ottaa muut huomioon eikä viljele kirosanoja joka lauseeseen. Liputan hyvien käytöstapojen puolesta ja odotan ihmisiltä kohteliaisuutta. En ymmärrä, miksi kiltteys mielletään usein heikkoudeksi? Siksikö, ettei kaikki vain osaa tai on helpompi olla yrmeämpi? Sellainen kiltteys, joka ei kuitenkaan anna muiden kävellä ylitseen, on ihailtavaa! Nyt kun tosiaan arki alkaa ja uusien kuvioiden myötä tutustuu uusiin ihmisiin, kannattaa muistaa ensivaikutelman voima. Haluatko, että jäät mieleen hyväntahtoisena vai tympeänä tyyppinä? Toki tiedän, että ensivaikutelma on vain pintaraapaisu ihmisestä ja toiseen tutustuminen vaatii aikaa. Mutta  entä ne ohi valuvat hetket, kun et tiedä että joku katsoo, onko niillä merkitystä? Millaisen fiiliksen haluat jättää itsestäsi sellaiselle ihmiselle, ketä et ehkä näe uudestaan enää ikinä tai nähnyt alunperinkään? Mun mielestä se ei ole yhdentekevää. Vietän paljon aikaa paikoissa, joissa tuntemattomia ihmisiä kulkee ohi jatkuvasti, julksisissa kulkuneuvoissa, kaupungilla, koulussa ja töissä, joten uskallan väittää, että ensivaikutelma on tärkeä. Sellaisissakin tilanteissa, jotka vilahtavat ohi tajuamatta. Jos voit tehdä toiselle - tutulle tai tuntemattomalle - hyvän mielen, mikset tarttuisi siihen tilaisuuteen? 

Eihän se aina ole helppoa. Siis olla iloinen, kiltti, kohtelias. Ei aina jaksa ja se on ihan inhimillistä. Joskus väsyttää niin maan perkuleesti ja fiilis on maassa. Se on ihan ok. Mutta, jos joku on sua kohtaan ystävällinen niin vähintä mitä voi tehdä, on olla sitä edes takaisin. 

Kirjoitin tän siitä huolimatta, että mulla oli aivan järkyttävän huono aamu. Taustatietona, joudun kävelemään ylämäkeen about sata rappusta aina kun lähden kouluun. Tänään olin _kerrankin_ ajoissa hereillä ja lähdössä kouluun. Kävelin rappusista noin kolmasosan ja tajusin että bussikortti  on kotona. Palaan hakemaan niitä. PERHANA TULEE KIIRE! Juoksen ne sataviiskyttuhatta rappusta ylös, satutan jalkani nokkospuskaan, mutta selviän pysäkille. Ja oikea bussi tulee kuin tilauksesta, ehdin sittenkin! Isken bussikortin siihen läpyskään ja erroria näyttää, vaikka just toissapäivänä olin ladannut sinne matkoja. MITEN HITOSSA?? Totean bussikuskille hymyillen että jaaha, mä jäänkin pois! Bussikuski katsoo nyrpeästi ja toteaa "Ei tässä maailmassa pääse, jos ei oo rahaa". Kävelen rappuset takaisin alas, nilkka nokkosenpistoilla ja suupielet alaspäin. Onneksi oma rakas oli vielä kotona ja sain kyydin kouluun. Säälistä varmaan, sillä kotona purkautui pieni harmitus ja "tää on ihan tyhmä aamu"-itku :--D 

Ps. Mites toi tokan kuvan pulu?